Kenelle kellot soivat?
Venäjän valtionjohto on epäilemättä hieman tyytymätön kansainvälisen tilanteen viimeaikaiseen kehitykseen.
Vanha liittolainen Serbia vaikuttaa lähentyvän Euroopan unionia uuden hallituksen myötä. Yhdysvallat ei olekaan vetäytymässä kuoreensa, vaan jatkaa uusien jalansijojen kaivamista paitsi Keski-Aasiaan myös Eurooppaan.
Tshekin tasavalta allekirjoitti sopimuksen tutka-aseman sijoittamisesta maaperälleen ja siten liittynee niihin maihin, joissa Yhdysvalloilla on pysyvä tukikohta. Kansalaisten vastustuksesta huolimatta Puolan odotetaan seuraavan perässä.
On selvää, ettei ”uusi aika” ole hävittänyt vanhaa politiikkaa. Venäjän ulkoministeriön lausunnot Yhdysvaltain ohjuskilven vastustamisesta eivät juuri poikkea jo vuosia sitten annetuista. Jo 2000-luvun alussa venäläiset ilmoittivat kehittävänsä ohjukset ja ydinkärjet, joita kilpi ei pidättelisi.
Nyt vihjatut ”sotilaallis-teknologiset” keinot voivat olla jatkumoa tälle vuosia kestäneelle kehitykselle. Valmistuvien ohjuspuolustusasemien lisääminen venäläiseen maaliluetteloon tuskin yllättäisi ketään. Kaliningradin alueelle voitaisiin kenties siirtää uusia asejärjestelmiä. Mannertenvälisiin ohjuksiin voidaan asentaa useampia taistelukärkiä, valemaalien määrää lisätä ja lyhyen kantaman ydinaseita kehittää.
Ydinasesapelin kalistelu ei tietenkään tunnu hyvältä. Pelkkä melun pitäminen ei kuitenkaan estä Yhdysvaltoja toteuttamasta ohjuspuolustussuunnitelmiaan. Kiinteiden järjestelmien rakentamisen jälkeen vuorossa ovat liikkuvat ja avaruuteen sijoitettavat komponentit. Tämä kehitys hermostuttaa Venäjän lisäksi Kiinaa. Kauhun tasapainon status quo voi sittenkin keikahtaa Yhdysvaltain eduksi.
Jos Yhdysvaltoja ei voi uhmata suoraan, sitä voi yrittää kiertotietä. Ehkä enegian hintaa voi hilata ylöspäin ja/tai käynnissä olevia kriisejä pitkittää. Supervallan toimet pitää mediassa edelleen kuvata norsun rymistelynä lasikaupassa, jotta kansalaismielipide erityisesti Euroopassa saadaan pidettyä Yhdysvaltain vastaisena.
Euroopan unionin sisäinen hajaannus hidastaa yhteisen toimintalinjan syntymistä niin idän- kuin lännensuhteissa. Tämä auttaa suurvaltoja ”poimimaan rusinat pullasta” eli jatkamaan kahdenkeskisiä sopimuksia unionin jäsenvaltioiden kanssa. Hajaannus valitettavasti myös heikentää Euroopan unionin uskottavuutta kaikilla osa-alueilla.
Sekä Kiina että Venäjä pyrkivät sitomaan lähialueen valtiot yhä tiukemmin itseensä. Ensimmäinen taataksen energiansaannin ja jälkimmäinen perinteisen puskurivyöhykeajattelun mukaisesti. Kaikkien kolmen valtion elintärkeät intressit törmäävät laajan Lähi-idän alueella ja ympärillä. Siellä puolestaan alueelliset (suur)vallat setvivät välejään ja omia etujaan ajavat ryhmät hämmentävät soppaa. Kaikki tietävät, että kattila on kuuma, mutta sekoittamatta jättäminen ei ole vaihtoehto. Sehän ei pelaa joka pelkää.

Kommentoi 55 kommenttia